PAKANATUTKIJANA BRITANNIASSA: MIKA LASSANDER

Uskontotieteilijä Mika Lassanderin haastattelu ilmestyi Seita-lehdessä 4/2007. Tässä jutun parhaat palat.

Miten Britannian ja Suomen pakanuus eroavat vai eroavatko?

Täällä on paikoilla todella suuri merkitys. Tietyt paikat, niihin liittyvä historia ja perinteet. Osittain uudet, osittain sivistyneisiin arvauksiin perustuen rekonstruoidut, paikkoihin ja niiden myyttiseen historiaan sitoutuneet rituaalit ovat tärkeitä. Pakanuus koetaan usein nimenomaan omana ”alkuperäiskansan” uskontona, vastakohtana ulkoa tuotetuille uskonnoille. Tässä mielessähän wiccaan pohjautuva uuspakanuus Suomessa on hivenen ristiriitainen.

Tärkeimmät erot johtuvat kuitenkin mittakaavasta ja pidemmästä historiasta. Pakanuus on täällä käynyt läpi sellaisia prosesseja jotka Suomessa ovat vielä edessä. Se on täällä paljon suurempi liike ja jäsenistössä on jo kolmannen sukupolven pakanoita. Itse asiassa yksi Pagan Federationin ongelma on kuulemma se, että sillä ei ole riittävästi nuoria jäseniä. Jäsenistöstä on pari vuotta sitten tehdyn kyselyn mukaan 68% vanhempia kuin 40 vuotta ja peräti 14% on yli 60-vuotiaita. Kaikki tämä viittaa siihen että pakanuus on täällä vakiintuneempaa, varmempaa omasta identiteetistään ja jotenkin osa normaalia uskonnollista kenttää. Pakanat ovat pakanoita ilman että sitä tarvitsee varsinaisesti mainostaa. Pitää muistaa, että ”normaali uskonnollinen kenttä” on täällä varsin paljon kirjavampi kuin Suomessa. Ihmiset ovat paljon tottuneempia erilaisuuteen.

Täällä tuntuisi olevan sellainen vaihe menossa, että pakanat pyrkivät olemaan osa paikallista yhteisöä, esimerkiksi jäseninä kaupunginvaltuustossa, ja sitä kautta toimimaan pakanoiden oikeuksien edistämiseksi. Avebury on hyvä esimerkki tästä. Siellä on tehty pitkään töitä sen eteen, että kivikehiä saadaan käyttää uskonnollisiin seremonioihin. Ongelmana on se, että kylä on itse asiassa keskellä kivikehää, ja illalla tehdyt rituaalit saattavat häiritä naapurustoa (rummutus jne.). Pagan Federation on ollut myös hyvin aktiivinen sen suhteen että julkisuudessa ei esitetä halventavia lausuntoja pakanoista tai pakanuudesta.

Oletko huomannut mitkä pakanauskonnot olisivat nyt nousussa ulkomailla?

Jaa, voi olla, että vaikutelmani on vääristynyt, mutta täällä on esiintynyt huomattavaa kiinnostusta shamaani tekniikoihin, pohjoisiin traditioihin ja myös suomalaiseen kansanuskoon. Tämä on ehkä kuitenkin enemmänkin välineellistä kiinnostusta. Enemmän täällä tuntuu olevan painopiste itse koetulla ja eletyllä uskonnolla tai henkisyydellä. Usein se on paikkaan, paikkoihin, luontoon tai maahan sitoutunutta, ja/tai tekniikoita oman itsen kehittämiseksi. Ei siis välttämättä pelata niinkään tietyillä pakanauskonnoilla tai niihin liittyvillä trendeillä.

Kuinka paljon Britanniassa on pakanoita?

Hyvä kysymys. Juuri julkaistun Derbyn yliopiston tutkimuksen mukaan viimeisessä väestönlaskennassa (taisi olla 2001) vähän vajaa 43000 henkilöä ilmoitti olevansa pakana. Laskentalomakkeessa ei kuitenkaan ollut omaa vaihtoehtoa pakanuudelle, vaan tämä luku perustuu ”Muu uskonto” valinnan yhteydessä tehtyyn lisämäärittelyyn. Luku on varmaan hyvinkin suuntaa-antava.

Elävätkö Brittilän pakanat kaapissa vai onko yhteiskunta avoin
pakanuudelle?

Täällä on ollut ainakin yksi tapaus jossa itsensä odinistiksi työpaikallaan ilmoittanut henkilö sai potkut ja onnistuneesti haastoi työpaikan oikeuteen uskonnollisesta syrjinnästä. Pakanat ovat kyllä tietoisia potentiaalisesta syrjinnästä juuri työpaikoilla, mutta kuten edellä totesin, yhteiskunta on avoin, tai ainakin avoimempi kuin Suomi, erilaiselle uskonnollisuudelle, kuten myös kulttuuriselle moninaisuudelle. Tätä myös tuetaan ja pyritään edistämään viranomaisten toimesta julkisuudessa.

Kyse on vähän niin kuin molemminpuolisesta sopimuksesta. Pakanat (kuten myös muut vähemmistöuskontojen edustajat) ovat ainakin jossain määrin saaneet yhteiskunnan hyväksynnän osoittamalla olevansa yhteiskuntakelpoisia. Aina välillä tulee esille tapauksia joissa joku yksilö saa aikaan riittävästi häiriötä, että paikalliset konservatiivit saavat vettä myllyynsä, tai tavalliset perheenisät valittavat että heidän lapsensa eivät pysty nukkumaan jatkuvan rummutuksen ja laulun takia, kuten Aveburyn tapauksessa. Aveburyssä tämä johti siihen, että parkkipaikalle ei saa enää pysäköidä asuntoautoja ja leirintäalue siirrettiin kauemmaksi.

Mika Lassanderia haastatteli Thuleia

Artikkeli on julkaistu pidempänä versiona Lehto - Suomen Luonnonuskontojen yhdistys ry:n Seita-lehden numerossa 4/2007.