Neljä lohikäärmettä

Neljä velhoa katsoi toisiaan. Kukin heistä seisoi oviaukossa, jokainen eri seinustalla. Huoneen seiniä peitti harmaan homeen muodostama kerros. Jokaisella seinällä oli oven lisäksi laholle hyllylle nostettu laakea vesiastia. Astioihin ei kukaan nähnyt, sillä hyllyt olivat korkealla, mutta hiljaisuutta tasaisesti häiritsevä vesipisaroiden ääni kertoi velhoille, että astiat olivat täynnä. Keskellä huonetta paloi rautaisen tangon päähän nostettu palava kivi. Tulen loimu sai paikallaolijoiden kasvot näyttämään entistäkin vaarallisemmilta. Kaikki seisoivat oviaukoissaan vaiti, tilannetta tarkkaillen. Nuorimmainen velhoista, neljänseitsemättä vanha Ter-Elyen muisteli viime aikojen tapahtumia.

Koe oli ollut ensimmäinen kerralla onnistunut koko hänen liki viisikymmenvuotisen uransa aikana. Koskaan urallaan ei Ter-Elyen ollut onnistunut näin täydellisesti. Hän oli käyttänyt kaiken taikavoiman mitä sai itsestään ja apuvälineistään irti, mutta se oli kannattanut. Pieni lisko-olento istui keskellä taikaympyrää täysin ymmällään. Sen silmistä paistoi läpi ettei se ymmärtänyt mistään mitään, eikä siksi pelännytkään mitään. Kun Ter-Elyen lähestyi otusta, se tarrasi kiinni mustan kaavun helmaan ja leimautui heti mustaan velhoon. Isoine silmineen se liikutti jopa Ter-Elyenin sydäntä. Alkaessaan kouluttaa vihreää olentoa, Ter-Elyen totesi sen varsin nokkelaksi. Kun viikon päivät olivat kuluneet, oli lisko jo oppinut ymmärtämään yksinkertaisia ohjeita ja auttoi Ter-Elyeniä tämän päivittäisissä askareissa.

Seuraavana yönä Ter-Elyen näki unta mustan magian jumalattaresta, Noirissasta. Musta Jumalatar katsoi Ter-Elyeniä silmiin suuren kuilun takaa. "Tule. Sinä pystyt nyt astumaan yli kuilun ja tulemaan luokseni." Mustan Jumalattaren sanat houkuttelivat Ter-Elyeniä suuresti, mutta hän vastusti kiusausta ja vastasi vain saapuvansa sitten kun hänen vaelluksensa maan päällä olisi ohitse. Silloin Musta Jumalatar heilautti hopeista sauvaansa ja Ter-Elyen tunsi muuttuvansa liskoksi. Hänen kurkkuaan poltti, vatsaansa kouristi ja selkäänsä särki. Vasta kun tuska sai Ter-Elyenin huutamaan, hän heräsi. Ter-Elyen paransi asentoaan lakanoiden välissä ja nukahti pian uudelleen. Hän ei edes huomannut hopeista lohikäärmesormusta sormessaan.

Seuraavana päivänä uni oli jo unohtunut ja Ter-Elyen tutki kirjastosta löytämäänsä kirjaa. Se kertoi velhosta joka eli kauan ennen tätä hetkeä: Mir-Thanasista. Erityisesti Ter-Elyeniä kiinnosti Mir-Thanasin linna, jonka sijaintia ei varmaksi tiedetty. Koska linnaa ei ole löydetty, ei sen sisältämiä loitsukirjoja ole vielä tutkittu. Toisesta kirjasta Ter-Elyen paikallisti kaikki linnat ja linnojen rauniot, joiden alkuperä oli historian hämärissä. Yksi vastasi kirjan kuvausta. Se tuntui liian helpolta ratkaisulta, mutta hän ei voinut jättää tilaisuutta käyttämättä. Pian musta velho jo ratsastikin pussit vyöllään kohti Keskisumun Laaksoa. Satavuotinen sota oli päättynyt jo sukupolvi sitten, joten kulkeminen maaseudulla oli turvallista. Hän päätti tutkia linnan kaikesta huolimatta. Hänen itsensä luoma, pelkästä taiasta tehty lisko, joka oli ollut jo viikon ajan aina hänen mukanaan istui nytkin hänen olkapäällään ja nautti tuulesta.

Ter-Elyenin vasemmalla puolella seisova nainen katsoi Ter-Elyenin heräämistä muisteloistaan vesipisaran putoamisen aiheuttamaan soinnikkaaseen ääneen. Tämä nainen, Rai-Misin nimellä tunnettu, oli nähnyt jo paljon elämänsä varrella. Hänen vanhoista, jo harmahtavista silmistään näki, että kasvojen sileä iho ei ollut luonnollinen, vaan taikojen parantama. Kaunis hän oli, oudoista silmistään huolimatta. Jopa tässä inhassa loimussa valo tuntui vain kaunistavan hänen piirteitään. Rai-Mis tiesi sen, eikä ollut koskaan jättänyt käyttämättä hyväkseen tilannetta, jossa siitä oli ollut hyötyä. Hänet ajoi tänne toisenlainen tapahtuma kuin Ter-Elyenillä, mutta kokeesta sekin johtui.

Kuukausien työ ja ankarat ponnistukset maksoivat itsensä takaisin, kun Rai-Mis lausui viimeiset sanat ja pudotti viisi pisaraa omaa vertaan loitsuaineiden päälle. Toisin kuin aikaisemmat yritykset, tämä onnistui. Loitsuaineista tehty keko muutti muotoaan ja pian pieni hiiri juoksi pitkin lattiaa. Rai-Mis oli vasta viidenkuudetta vanha, mutta hän oli jo ohittanut mestarinsa kaikissa taidoissa. Nyt hän oli lopultakin onnistunut alkuperäisessä tavoitteessaan, eli elämän luomisessa. Se oli vaatinut avuksi hänen omaa elinvoimaansa, mutta hinta oli olematon kun tunsi Euphoryksen kokeet. Niiden avulla Rai-Misiä ei huolettanut tuhlata omaa elämäänsä kokeisiinsa. Samassa hiiri juoksi vasten seinää ja räjähti. Loitsuaineet lensivät pölypilvenä ympäri huonetta ja Rai-Misin harmistuneille kasvoille laskeutui niiden harmaa verho. Hän seisoi hetken hiljaa ja naurahti. Hieman lisätyötä siis vaadittaisiin ennen kuin luomukset olisivat tarpeeksi kestäviä. Tämän luomuksen tekeminen oli vaatinut vuoden, seuraava voisi viedä kaksikin, mutta aikaa Rai-Misillä oli.

Seuraavana yönä Rai-Mis heräsi omaan huutoonsa. Kylmä hiki valui hänen otsallaan. Hän mietti hetken, muttei muistanut kunnolla untaan. Väsyneenä hän nukahti uudelleen ja nukkui hyvin aamuun asti.

Kului kaksi ja puoli vuotta, ennen kuin Rai-Misin luomukset olivat pysyviä. Kun vielä vuosi oli kulunut, saapui yksi Rai-Misin läheteistä hänen luokseen. Näinä synkkinä aikoina, joina sota raivosi ympäri Tannermen mannerta, saapuivat vain harvat lähetit takaisin tuomisineen. Osa lähti kotiinsa kyllästyneenä ryöstelyyn ja taistoihin, osa kuoli tietoa etsiessään. Tämä lähetti toi kuitenkin kunnolliset todisteet mukanaan. Rai-Mis katsoi pitkään kääröä, jonka lähetti oli tuonut. Hän sanoi varastaneensa sen yöllä erään ryövärijoukon varusteista, mikä ei ollut yhtään mahdotonta. Outoa vain, että joukko oli saanut ryöstettyä jonkun, jolla oli näin voimakas loitsu hallussaan.

Käärössä oli loitsupergamentti ja kartta. Kartan oli sen edellinen omistaja piirtänyt omaksi ohjeekseen. Siihen oli selvästi merkitty kukkula, puu ja linnan nurkka, jossa oli salaovi. Muita ohjeita siinä ei ollut. Loitsukäärö oli vielä mielenkiintoisempi. Rai-Mis käytti toista viikkoa purkaessaan suojauksia, jotka polttaisivat loitsujen lukijan kädet ja silmät ja tekisivät hänestä hullun loppuiäkseen. Kun hän lopultakin sai purettua suojaukset, Rai-Mis alkoi kopioimaan loitsua innolla kirjaansa. Valitettavasti kolmannen sanan jälkeen kirjaimet valuivat pergamentilta jättäen vain musteläiskän pöydän pinnalle. "Vielä yksi varotoimi!" Rai-Misin huuto kaikui kivihuoneessa ja hänen viimeisin luomuksensa, musta korppi, lensi katonrajaan turvaan turhautuneen velhon raivolta.

- Minä vielä löydän tuon linnan ja tutkin sen loitsut! Vaikka siihen menisi sata vuotta, minä sen teen!

Ja sen hän teki. Siihen kului kahdeksankymmentäkolme vuotta, mutta nyt hän oli täällä. Etsimänsä linnan kellarissa, mutta ei yksin. Keitä nämä kolme muuta mahtoivat olla? Kuka oli tuo vanhuuden kalvama hahmo hänen vasemmalla puolellaan? Hän muisteli nähneensä jossakin kirjassaan päälaelleen käännetyn kallon tunnuksen, muttei keksinyt missä. Vesipisara päästi pienen äänen ja Ke'Then pudotti ylösalaisen pääkallon amulettinsa käsistään. Nainen hänen oikealla puolellaan näytti hämmentyneeltä, kuten myös mies häntä vastapäätä. Ke'Then ymmärsi kyllä täysin miksi. Hän oli itsekin hämmentynyt ensimmäistä kertaa sitten ylösnousemuksen. Ensimmäistä kertaa, sillä sen jälkeen mikään ei enää tuntunut tarpeeksi hämmästyttävältä.

Hänen paras ystävänsä Talmadrian oli kuollut ja Ke'Then oli laittanut tämän ruumiin pysähtyneeseen tilaan taian voimin. Kun hän oli lopulta parantanut tämän vammat, Ke'Then kehitti vuoden päivät loitsua, joka herättäisi tuon pysähtyneessä ajassa nukkuvan ruumiin uudestaan henkiin. Hän kaivoi esiin unohdettuja riimuja ja piiskasi voimaa irti vanhoista amuleteista. Kolme kuunkiertoa hän nosti voimaa ja ohjasi sen vasta sitten elottomaan ruumiiseen. Kolme kertaa hän epäonnistui, mutta neljännellä yrittämällä hengetön ruumis haukkasi ilmaa ja yskäisi ylösnousemuksen tapahtuessa. Talmadrian katsoi Ke'Theniä pitkään ja kysyi syytä siihen että Ke'Then oli vetänyt tämän Iäisyydestä takaisin elämään.

- Minä olin siellä ainakin vuoden. Minä ehdin kotiutua. Miksi parantajat eivät tehneet mitään aikaisemmin?
- Talmadrian, ystäväni. Yksikään parantaja ei suostunut parantamaan mustan velhon haavoja, eikä yksikään pappi suostunut rukoilemaan sinun henkesi puolesta. Minä loitsin sinuun elämää vuoden ajan. Lopulta ainoaksi keinoksi osoittautui antaa sinulle osa omasta elinvoimastani. Se ja paljon taikoja riitti herättämään sinut henkiin.
- Olet siis uhrannut itsestäsi minun eteeni. En haluaisi millään uskoa sitä. Et koskaan sanonut tuntevasi niin paljon minua kohtaan.

Ke'Then vain heilautti kättään. Hän ei ollut huolissaan, sillä toisin kuin Talmadrian, Ke'Then tunsi Euphoryksen kokeet. Niiden ansiosta tämä ei ollut hänelle uhraus.

Talmadrian heräsi keskellä yötä huutoon joka kuului Ke'Thenin huoneesta. Hän tiesi, ettei kukaan pääsisi tähän taloon, joten hän oletti että kyseessä oli painajainen. Pian sänky narahti Ke'Thenin laskeutuessa nukkumaan, joten Talmadrian oletti, ettei se ollut tärkeää. Silti häntä arvelutti se, että uni voi saada Ke'Thenin kaltaisen kokeneen velhon huutamaan kauhusta. Aamulla Ke'Then ei maininnut mitään asiasta, joten se jäi sikseen. Vuoden urakointi oli ohitse ja seikkailijat lähtivät taas kulkemaan mannerta ympäriinsä. Yhdessä he etsivät uusia loitsuja ja seikkailuja. Yksi mielenkiintoisimmista etsittävistä oli vanhan matkaajan heille myymä kartta, jossa näkyi linna ja joki. Valitettavasti he eivät tunteneet paikkaa, jota kuva olisi vastannut, joten he pitivät kartan mukanaan ja kyselivät aina vastaantulijoilta kuvasta.

Etsintä oli hauskaa, vaikkakin tuloksetonta. Omaisuutta heille kylläkin matkalla kertyi ja niin myös kokemusta. Viisikymmentä kesää myöhemmin sammui elämä Talmadrianin silmistä. Viimeisinä sanoinaan Ke'Thenille hän totesi oman aikansa tulleen ja pyysi tätä jättämään ajatuksen ylösnousemuksen uusimisesta. Talmadrian tunsi eläneensä tarpeeksi kauan ja häntä odotti jo koti Iäisyyden puolella. Ke'Then jäi kiertämään maailmaa, jossa satavuotinen sota antoi jo kuulla tulemisestaan. Jo nyt, vaikka sen alkuun kuluikin vielä parikymmentä vuotta. Ke'Then jatkoi linnan etsimistä. Siitä oli tullut harrastus.

Vesipisara keskeytti Ke'Thenin ajatukset ja hän katsoi tilannetta, johon harrastus oli hänet tuonut. Tässä hän nyt oli, kolme muuta velhoa seuranaan. Ainoa, johon hän ei vielä ollut kiinnittänyt huomiota oli tuo velho hänen vasemmalla puolellaan. Oranssia kristallikuulaa lohikäärmeenjalassa kannatteleva sauva oli tuon hahmon käsissä, eikä kasvoja näkynyt hupun peitosta. Vesipisaroiden ääni lakkasi yllättäen, huoneen ovet sulkeutuivat ja viimeinen velho puhui: "Ah. Aika on siis koittanut. Mukavaa, että te kaikki olette täällä. Minulla olikin melkoinen urakka teidän saattamisessanne tähän samaan huoneeseen. Ymmärrän jos olette hieman hämmentyneitä, mutta sallikaa minun esittää asiani. Minä olen Euphorys ja tämä on edesmenneen opettajani Mir-Thanasin linna. Teistä useimmat tuntevat jommankumman tai molemmat noista nimistä, joten en jää selittämään niitä. Teistä useimmat tietävät myös syyn sille, että tuo kauan sitten kuollut velho on voinut olla opettajani, joten en puutu siihenkään. Asiani koskee sitä, miksi te olette täällä. tehkää olonne mukavaksi. Tästä huoneesta ei pääse juuri nyt ulos, joten joutunette kuuntelemaan asiani."

Seuraavan tunnin ajan Euphorys kertoi omasta historiastaan. Siitä kuinka hän oli keksinyt keinon pidentää omaa elämäänsä imemällä elinvoimaa muista elollisista olennoista: kasveista, sienistä, eläimistä ja jopa ihmisistä. Kaksi muista paikallaolijoista tunsikin jo tämän loitsun, sen ansiosta he olivat nyt täällä. Enemmän kaikkia kolmea kiinnosti se, että Euphorys oli seurannut heitä jo pitkään. Euphorys kertoi ennustuksesta, jonka hän sai pian oman kokeensa jälkeen - ennustus siitä, että hän olisi yksi neljästä elämän voimaan vaikuttavasta mustasta velhosta. Elämänsä ajan hän oli etsinyt niitä kolmea muuta ja nyt hän oli heidät löytänyt.

- Satoja velhoja minä olen tarkkaillut ja kaikkiaan kuudelle velholle minä olen antanut elämän loitsun. Niistä kaksi ei sitä halunnut ja yksi ei osannut sitä hyödyntää. Te kolme käytitte sitä oikein ja siksi te olette täällä.
- Mikä meistä tekee jonkun muinaisen ennustuksen uhreja? Me olemme vastuussa vain itsellemme!
- Kenties niinkin. Silti on eräs, jolle te olette vastuussa ja jolle te olette kaikki jo vastanneet. Vai väitättekö, että vasemman kätenne keskisormessa olevan lohikäärmesormuksen on Musta Jumalatar lahjoittanut vain huvin vuoksi? Noirissa ei anna mitään ilmaiseksi ja te tiedätte sen.

Kaikki kolme katsoivat sormeaan. He joutuivat pakottamaan katseensa sormeensa, mutta kun he sen lopulta saivat tehtyä, he näkivät siinä sormuksen, jota he eivät olleet siihen laittaneet. Velhot värähtivät, kun tilanteen tajuaminen sai kylmät väreet kulkemaan heidän selkäpiissään. Verikivisilmäinen hopealohikäärme oli Mustan Jumalattaren tunnus siinä missä Timanttisilmäinen kultalohikäärme oli Valkoisen Jumalan tunnus, joten sormus oli selvästi Noirissan lahja.

- Älkää näyttäkö noin hämmästyneiltä. Ette te ole suinkaan heikkonäköisiä, vaan Noirissan lahja piilottaa itsensä hyvin. Itselläni kului kaksisataa vuotta ennen kuin minä huomasin kantavani sormessani tuota sormusta. Silloinkin minä huomasin sen vahingossa. Muistatteko te vielä sen unen jonka te näitte kokeidenne jälkeen? Sen unen jossa te valitsitte pitkän maallisen vaelluksen?

Uni tuli taas velhojen mieleen ja se oli ollut kaikilla samanlainen: Musta Jumalatar seisoi kuilun toisella puolella ja pyysi heitä astumaan yli kuilun omalle puolelleen. Kun he olivat vastanneet kieltävästi, oli Noirissa heilauttanut sauvaansa ja tuska poltti heidät liki hengiltä. Kaikki olivat heränneet siitä unesta tuskasta huutaen ja kaikki olivat unohtaneet unen saman tien. Mitä se tarkoitti? Oliko Musta Jumalatar päättänyt tuhota heidät, koska he eivät noudattaneet hänen käskyään? Ei - ei Noirissa tapa omia velhojaan, vaikka he eivät kuuntelisikaan hänen toiveitaan. Kyseessä oli siis jokin tapahtuma, jollaista he eivät olleet koskaan kuvitelleet tapahtuvan: Musta Jumalatar käytti omaa taikuuttaan suoraan heihin. Euphorys selvitti kurkkuaan ja kertoi omista tutkimuksistaan sen jälkeen kun hän oli löytänyt sormuksen sormestaan.

Kun magia luotiin, otti sen hallintaansa kaksi jumalaa. Noirissa, yön neito, otti hallintaansa hopeisen kuun ja sen kylmän, lumoavan voiman. Aureus, päivän ritari, otti hallintaansa hehkuvan auringon ja sen uutta luovan lämmön. Aureuksen velhot pukeutuivat valkoiseen ja auttoivat ihmisiä parhaansa mukaan. Heidän taikuutensa oli hidasta oppia, mutta voimallisempaa kuin Mustien Noirissan velhojen, jotka oppivat taikuutensa nopeasti. Aureuksen velhojen magia vaihteli vuodenaikojen tahdissa, Noirissan velhojen kuun vaiheiden. Nämä kaksi velhokuntaa elivät rauhassa keskenään, eikä heillä tullut sisäisiä kahakoita, vaikka mustat velhot tapasivatkin ajatella vain itseään. Legenda kertoo, että lohikäärmeet, nuo kultaiset taivaiden asukit, polveutuivat neljästä Aureuksen velhosta, jotka pääsivät taikuudessa niin voimalliselle tasolle, että itse Aureus kutsui heidät luokseen jumalten halleihin. Tätä tapahtuu vieläkin noin kerran vuosisadassa: Voimallinen Aureuksen velho katoaa keskellä kirkasta päivää vieden kaiken omaisuutensa mukanaan. Tällä kertaa vain nämä neljä velhoa eivät halunnet lähteä pois maan päältä, koska he uskoivat voivansa auttaa ihmisiä paremmin tältä käsin.

Aureus suuttui neljään niskuroivaan velhoon ja langetti heidän niskaansa loitsun, joka saattoi heidät elämään maan päällä lopun ikäänsä. Loitsu muutti heidät liskomaisiksi ja voimakkaiksi eläimiksi, joiden elinikä olisi liki rajaton. Näin nuo niskuroivat velhot saivat rangaistuksensa ja lohikäärmeet syntyivät. Kultaisten lohikäärmeiden lisääntyessä niitä saapui myös ihmisten luokse. Niiden tarina tuli velhojen tietoisuuteen, eikä kukaan enää kieltäytynyt jumalten tarjouksista, sillä ikuinen karkotus tuonpuoleisen kauneudesta ei houkutellut ketään. Valkoiset velhot jatkoivat tasaista katoamistaan ja vuodet kiersivät kulkuaan. Kuten varmaan jo olette oivaltaneet, uupuu tästä tilanteesta sen tasapaino. On kultaisia lohikäärmeitä kirkkaine silmineen, mutta hopeisista mustasilmäisistä lohikäärmeistä ei ole kukaan kuullut mitään. Tämä on häirinnyt selvästi myös Noirissan ja Aureuksen välejä. Ongelmana on ollut, että jumalat kutsuvat luokseen ne, jotka ovat oppineet taikuudesta enemmän kuin heidän kuuluisi - ne, jotka ovat oppineet jotakin jumalille kuuluvaa - elämän luomisen. Mustat velhot eivät tässä ole kunnostautuneet, sillä heitä kiinnostaa oma etu, eikä luominen aja sitä etua tarpeeksi. Tarvittiin neljä mustaa velhoa jotka halusivat tietoa niin paljon, että eivät voineet odottaa valkoisen mahdin kasvua, mutta samalla niin sitkeästi, että eivät lopettaneet edes elämänsä alkaessa himmentyä. Minä keksin keinon pidentää elämääni, Ke'Then löysi keinon herättää elinkelpoinen eloton antamalla omasta elämästään, Rai-Mis löysi keinon luoda se elinkelpoinen eloton tuota edellistä varten ja viimeisenä Ter-Elyen löysi keinon luoda olento ja herättää se henkiin vain taikuuden avulla, ilman omaa elinvoimaansa. Kolme meistä on raivannut tietä neljännen kokeelle. Ja me kaikki neljä olemme kieltäytyneet siitä, mitä jumalat ovat meille tarjonneet.

Euphorys päätti tarinansa ja kaikki katsoivat toisiinsa. Ajatus tuntui pelottavalta, mutta toisaalta myös käypäiseltä. Ikuinen elämä oli ollut kaikilla tähtäimessä jo pidempään, miksi siis kieltäytyä ilmaisesta lahjasta? Tarina vain tuntui mahdottomalta, minkä joku ilmoittikin jokseenkin kuuluvan ääneen. Euphorys hymyili vastatessaan: "Katsokaa ihmeessä vesiastiaan vieressänne. Saatatte yllättyä siitä, miten paljon teissä on jo tapahtunut muutosta. Itse olen katsonut tuollaista kuvaa veden pinnassa viimeisen sadan vuoden ajan." Kaikki katsoivat omaan astiaansa ja toden totta: Peilikuvassa näkyi valtava hopeisiin suomuihin verhoutunut lohikäärme. Jokainen tunnusteli ihoaan, mutta se ei ollut muuttunut. "Noirissan lahja tämäkin. Vesiastiassa näkee oman tulevan kuvajaisensa. Oma kuvani lakkasi näkymästä kaksi vuosisataa sitten. Tuo kuva tuli tilalle vuosisata sitten. Nyt kun vesi lakkasi valumasta, on kohtalo kirjoitettu. Te voisitte yrittää paeta sitä, mutta se ei hyödyttäisi. Jos olette valmiita ottamaan vastaan ikuisen elämän, niin teidän tarvitsee vain pudottaa sormuksenne astiaan. Jos haluatte paeta kohtaloa, voitte yrittää poistua. Epäilen, että Musta Jumalatar etsii teidät kuitenkin käsiinsä ennemmin tai myöhemmin ja vaatii teidät tilille. Tämä on tuskattomin vaihtoehto."

Euphorys oli ohjannut muiden velhojen kulkua tätä paikkaa kohti jo pitkään. Joillakin jopa vuosisatoja. Hän oli viimeisen työnsä tehnyt tässä linnassa, kun hän oli pienin tempuin saanut kaikki tulemaan eri reittiä kellarin huoneeseen ja vieläpä samaan aikaan. Tämä hetki ratkaisisi, oliko koko hänen urakkansa turha. Jos kaikki pudottaisivat sormuksen, taika toimisi. Jos joku jättäisi väliin, niin muutos ei olisi niin helppo kuin nyt. Mutta se tulisi kuitenkin. Sille ei voisi tehdä mitään. Kolme vuosisataa yrittäneenä hän tiesi. Elämä oli heillä kaikilla pitkä ja vielä edessä. Mir-Thanasin linna säilyttäisi kaikki heidän loitsunsa siinä holvissa, jota muut eivät vielä olleet löytäneet - siinä holvissa, johon vain harvat pääsivät.
Euphorys katsoi näkemisen lahjalla muurien läpi ylös taivaalle ja kuun valo hohti pilven reunassa. Hän pystyi näkemään Noirissan odottavan. Ainoana näistä neljästä Euphorys tiesi että musta jumalatar rakasti kaikkia neljää, sillä he olivat hänen parhaat ja uskollisimmat oppilaansa. Euphorys hymyili pilven reunassa näkyvälle kuvajaiselle ja pudotti sormuksensa maljaansa. Hän antoi katseensa kiertää huonetta ja sormuksen päästämän pienen kilahduksen säestämänä hän puhui: "Tämä on Mustan Jumalattaren pyyntö. Minä olen varma tästä." Rai-Mis seurasi esimerkkiä pienen mietinnän jälkeen: "Enpähän joudu enää tuhlaamaan magiaa ulkonäkööni." Ke-Then teki samoin: "Minun harrastukseni on ohi, nyt voin etsiä uuden harrastuksen uudelle olemukselle."

Kaikki kolme katsoivat Ter-Elyeniä, joukon nuorinta velhoa, joka seisoi yhä maljan vieressä lisko olkapäällään. "Minä olen vasta saanut tietää näistä asioista, minä en todellakaan tunne olevani valmis tähän. Ainoa syyni on se, että olen kieltäytynyt Mustan Jumalattaren kutsusta kerran, enkä aio toista kertaa olla niin tyhmä." Kilahdus sinetöi Ter-Elyenin lauseen ja samassa lisko hyppäsi alas Ter-Elyenin olkapäältä. Ennen kuin se ehti edes koskettaa lattiaa, Noirissa otti sen kiinni ja nosti syliinsä.

Musta Jumalatar ilmestyi savupilvestä ja katsoi kaikkia neljää puhuessaan: "Olen onnellinen nähdessäni, että te yhä arvostatte minun toiveitani. Sääli, että neljä kyvykkäintä velhoani jää maan päälle niin pitkäksi aikaa, mutta muistakaa että minä odotan. Legendoilla on oltava alkunsa." Noirissa kääntyi viehkeällä pyörähdyksellä Ter-Elyenin puoleen ja Mustan Jumalattaren mustalla ja hopealla kirjailtu mekko kimmelsi valossa. "Liskosi odottaa sinua sylissäni, kun viimein saavut. Lupaan sen." Ter-Elyen ei ehtinyt vastata, kun Noirissa oli jo poissa. Tuli sammui palavasta kivestä ja kun heidän silmänsä tottuivat pimeään, velhot huomasivat siirtyneensä linnan pihalle. Kuului kohahdus ja heidän päälleen satoi neljän maljan vesi. Tulinen polte iski heti jokaisen ruumiiseen. Selkä, nielu, silmät, sieraimet - kaikki paikat tuntuivat olevan tulessa. Poltetta kesti kohtuuttoman kauan, ennen kuin se vaihtui magian tasaiseen lämmittävään tunteeseen. Selän polte oli vaihtunut uusien siipien painoon ja nielun polte oli korvautunut lohikäärmeen tulen hehkulla. Neljä hopeista lohikäärmettä nousi taivaalle mustat silmät kimaltaen ja sieraimet savuten. He lensivät kohti puolikuuta ja heidän varjonsa lankesivat alla nukkuvan maan ylle. Muutama kultainen kohtasi ne ilmassa ja tervehti tasapainon tuojia kirkaisulla, joka herätti pilvien alla nukkuvan kansan.
Pieni poika katsoi ikkunastaan taivaalla lentäviä hahmoja ja kysyi selitystä näille oudoille hahmoille. Hänen äitinsä jätti kesken riimujen kutomisen, sillä se saisi odottaa. Riimuja kudottiin jokaisen lapsen vaatteeseen tuomaan turvaa tuntemattomia kauhuja vastaan. Sen taidon osasi kuka vain, joka jaksoi pitää korvansa auki. Nainen käveli huoneen toiseen laitaan, ikkunan ääreen ja silitti poikansa pellavapäätä vastatessaan: "Ne ovat lohikäärmeitä, kultaseni. Ne tuntevat taikuuden salat syntymästä saakka ja pitävät meistä huolta sillä välin kun me nukumme."

Fantasos

Novelli on julkaistu jatkosarjana Lehto - Suomen Luonnonuskontojen yhdistys ry:n Seita-lehden numeroissa 2/2001 ja 1/2002