Luonnon ja ihmisen suhde uskonnoissa ja tieteessä

Luonnon ja ihmisen suhde on synnyttänyt runsaasti pohdintaa sekä maailmanuskonnoissa että eri tieteenaloilla. Millainen on vanhakantaisten metsästyskulttuurien suhde luontoon? Onko luonnolla enää nykyisin arvoa pelkästään siksi, että se on olemassa, vai onko ihmisellä jumalallinen oikeus hallita muuta maailmaa?

Yksinkertaisen käsityksen mukaan heimokulttuurit pitävät ihmistä osana luontoa, kun taas länsimainen ihminen on etääntynyt muusta luonnosta ja pitää oikeutenaan hallita sitä. Viimeisinä vuosikymmeninä olemme alkaneet tiedostaa maailmankuvamme ihmiskeskeisyyttä, ja muutamat tutkijat ovat arvostelleet voimakkaasti länsimaista tapaa erottaa luonto ja kulttuuri.

Ihmisen ja luonnon suhdetta tutkitaan kulttuuriekologisesti, ympäristöantropologisesti ja uskontotieteellisesti. Suurten maailmanuskontojen käsitykset luonnosta poikkeavat esimerkiksi pohjoisten pyyntiyhteisöjen suhtautumistavasta. Kulttuuriekologia ja ympäristöantropologia ovat länsimaisia tieteenaloja, ja niiden taustalla on ajatus ympäristön hyödyntämisestä.

Pohjoiset kansat: harmonia ja tasapaino

Professori Juha Pentikäisen mukaan pohjoisilla kansoilla tarkoitetaan arktisessa luonnonympäristössä eläviä yhteisöjä, joiden kulttuuri on riippuvainen luonnonoloista. Näille yhteisöille on ominaista liikkuva elämäntapa, joskin arktisen alueen kansoilla on hyvin monenlaisia elinkeinoja, kuten poronhoitoa, kalastusta, metsästystä ja jopa karjataloutta. Merkittävää on myös, etteivät pohjoisen alkuperäiskansat ole olleet kiinnostuneita maan omistuksesta, vaan ainoastaan oikeudesta säilyttää vanhat asuin- ja vaellusalueensa..

Pohjoisten uskontojen keskeinen piirre on ollut myyttinen suhde eläimiin, johon usein on liittynyt jonkin eläimen pitäminen oman kansan kantaäitinä tai -isänä. Esim. hanteille karhu on pyhä, koska myytin mukaan heimo on saanut alkunsa sen ja hantien kantaäidin parisuhteesta. Vastaavasti eräs kuolansaamelaisten heimo uskoo polveutuvansa miehestä, jolla on sekä ihmisen että villipeuran hahmo ja ominaisuudet. Erityisesti karhun valinta eläinkunnan korkeimmaksi olennoksi liittyy tutkijoiden mukaan eläimen voimaan ja havaittuun ihmisenkaltaisuuteen; se pystyy esim. seisomaan kahdella jalalla kuten ihminenkin. Eläimen kunnioittamiseen kansan kantaisänä liittyy myös sen kuoleman ritualisointi. Karhu, peura tai valas lähetetään metsästyksen jälkeisessä rituaalissa taivaalliseen alkukotiinsa, josta sen toivotaan palaavan varmistamaan heimon pyyntionnen.

Myyttinen suhde eläinkuntaan kertoo koko luonnon kunnioittamisesta ja ihmisen ja luonnon suhteen tasapainoisuudesta. Pohjoisissa pyyntikulttuureissa raja oman ja muiden yhteisöjen välillä merkitsee enemmän kuin ihmisen ja muun luonnon välinen raja. Juha Pentikäisen mukaan saamelaiset erottavat myyteissä myös naisen ja miehen toisistaan jyrkemmin kuin ihmisen ja muun luonnon.

Pohjoisten kansojen uskonto on sopeutunut yhteisöjen elinympäristöön. Vaeltajat pitävät usein pyhinä tiettyjä kiviä tai puita reittinsä varrella, ja jokaisen hantikylän vieressä on pyhä lehto. Maan ja taivaan jumalat ovat pohjoisissa uskonnoissa keskeisimpiä, ja mm. hantit kutsuvat maata äidiksi samoin kuin osa Amerikan alkuperäiskansoista. Näin ollen pohjoisten kansojen luontosuhde näyttää olevan suurelta osin erilainen kuin kristillis-länsimainen käsitys luomakunnasta.

Kolme maailmanuskontoa: Onko luonnolla eettisiä oikeuksia?

Uskontotieteilijä Teuvo Laitilan mukaan valtaosa kaikkien suurten maailmanuskontojen kannattajista toimii käytännössä luonnon suhteen toisin, kuin nämä uskonnot opettavat. Raamatun luomiskertomuksen mukaan ihmisen tehtävä on ”viljellä ja varjella” luontoa, ja samalla hänellä on valta kaikkien muiden lajien yli. Kristityt länsimaalaiset eivät useinkaan pidä luontoa itsessään arvokkaana, vaan ovat kiinnostuneita vain omien elinolosuhteidensa parantamisesta. Monet kristinuskon luontosuhteen arvostelijat katsovatkin, ettei ihmisellä kristillisen käsityksen mukaan ole todellista vastuuta ympäröivän luonnon hyvinvoinnista. Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ja hänellä on kuolematon sielu, jota taas luonnolla ei ole. Eräät protestanttiset ajattelijat ovat esittäneet jopa näkemyksen, jonka mukaan luonto olisi vain ihmisen muokattavaksi tarkoitettua raaka-ainetta. Uskovaiset puolestaan katsovat luonnon riiston johtuvan siitä, ettei luontoa enää kunnioiteta Jumalan luomistyön tuloksena.

Juutalaiset noudattavat ehkä tarkoittamattaan järkeviä luonnonsuojeluperiaatteita kieltäessään tiettyjen eläinten syömisen, eikä eläimille heidän käsityksensä mukaan saa tuottaa tarpeetonta kärsimystä. Kuitenkin juutalaiset näyttävät olevan enemmän kiinnostuneita omasta yhteisöstään kuin ympäristöstä, eivätkä he enempää kuin kristitytkään katso viidennen käskyn kieltävän muiden kuin ihmisen tappamista. Kristinuskon ja juutalaisuuden näkemystä luonnosta on nimitetty lajisortoiseksi.

Islamin luontosuhde ei näytä yhtä ihmiskeskeiseltä kuin juutalaisuuden ja kristinuskon. Koraanin mukaan maailma on luotu ihmistä varten, eikä eläimillä ole ihmisen tavoin vapaata tahtoa. Kuitenkin myös eläimet ovat Jumalan luomuksia, ja niiden vahingoittaminen johtaa Jumalan rangaistukseen. Hadith, islamilainen perimätieto, kertoo profeetta Muhammedin kohdelleen eläimiä hyvin ja kehottaneen uskovia seuraamaan esimerkkiään. Muslimit, kuten juutalaiset ja kristitytkin, katsovat myös luonnon hyvinvoinnin lisäävän ihmisen hyvinvointia.

Kulttuuritieteet: Yhteisö ja ympäristö säätelevät toisiaan

Luonnon ja ihmisen välinen suhde on askarruttanut myös kulttuurintutkijoita. Antropologit ovat usein erottaneet kulttuurin ja luonnon – tämähän on perinteinen länsimainen luokitustapa. Erityisen voimakkaasti ympäristö tulee esiin kulttuuriekologisessa tutkimuksessa.

Kulttuuriekologista näkökulmaa ovat soveltaneet mm. Julian Steward ja Roy Rappaport. Kulttuuriekologia vertailee eri elinkeinomuotojen toimivuutta ja sopeutumista ympäristöön. Osa kulttuuriekologeista on sitä mieltä, että yhteisöjen tapakulttuuri ja uskomusjärjestelmät, joita on nimitetty kulttuurin ylärakenteiksi, ovat riippuvaisia ympäristöstä. Näiden tutkijoiden mukaan ihminen ympäristöönsä sopeutuessaan hyödyntää luontoa teknis-taloudellisesti. Jotkut kulttuuriekologit taas katsovat luonnonolojen pikemminkin rajoittavan kuin määräävän kulttuuria.

Ympäristöantropologit puhuvat enemmän tai vähemmän luontoon sopeutuneista yhteisöistä. Tämän suuntauksen mukaan ihminen itse luo aikakautensa maantieteellis-historialliset olosuhteet, jotka ovat yhteisöille merkittävämpiä kuin varsinainen luonto. Tämä kulttuuria ympäröivä todellisuus muuttuu jatkuvasti. Samalla muuttuu myös ihmisen suhde ympäröivään luontoon.

Sonja Pauhakari

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston suomen kielen, kulttuuriantropologian ja uskontotieteen opiskelija.

LÄHTEET:
HELVE, HELENA (toim.) 1987: Ihmisenä maailmassa. Erilaisia elämänkatsomuksia uskontotieteen näkökulmasta. Gaudeamus.
NISULA, TAPIO (toim.) 1994: Näköaloja kulttuureihin. Antropologian historiaa ja nykysuuntauksia. Tammerpaino Oy.
PENTIKÄINEN, JUHA – PENTIKÄINEN, KATJA (toim.) 1993: Uskonnot maailmassa. WSOY.
PENTIKÄINEN, JUHA 1995: Saamelaiset – Pohjoisen kansan mytologia. Karisto.

Artikkeli on julkaistu Lehto - Suomen Luonnonuskontojen yhdistys ry:n Seita-lehden numerossa 3/2004