Maahiset saamelaisessa mytologiassa

Emmehän me ole edes olemassa
me olemme maanalaisia
me olemme näkymättömiä
meidän lävitsemme voi kävellä

ja he nauravat
jos kerrot
että meidän koti, palkinen
että meilläkin oikeudet
että mekin olemme

emmehän me oikeastaan ole olemassakaan

ja sellaiset
jotka eivät ole olemassa
eivät voi vaatia
mitään

eivät mitään

(SKS- Paulaharju)

Nurinkäännetty maailma

Saamelaisessa kosmologiassa käsitykset alimmasta maailmasta eivät rajoitu yksinomaan vainajalaan (Jábmiidáibmu). Kuoleman valtakunnan ohella maanalaiseen todellisuuteen kuului myös erityinen ryhmä maan alla asuvia uskomusolentoja, jotka käsiteltiin kollektiiviseksi ryhmäksi. Nämä elivät ihmisten kaltaista elämää, joka poikkesi maanpäällisestä todellisuudesta siinä, että heidän maailmansa oli nurinkäännetty. Ihmisen maailman nähden kaikki oli ylösalaisin ja takaperoista. Saamelaiset tuntevat nämä nurinkäännetyn maailman olennot nimillä gufihtar tai ulda. Suomenkielisessä perinteessä olennoille on vakiintunut nimi maahinen.

Perinteessä maahiset kuvataan ulkonäöltään ihmisen kaltaisiksi, mutta usein häntä pienemmiksi olennoiksi. Maahisten kerrotaan asuvan maan alla, jossa ne elävät lähes samanlaista elämää kuin ihmisetkin ja josta ne voivat siirtyä maan alle ja näyttäytyä. Maanalaisissa asuinpaikoissaan maahiset harjoittavat samoja elinkeinoja kuin saamelaisetkin: paimentavat maan päällä tuntureissa tai maan alla suuria porotokkia ja hoitavat myös erilaisia kotieläimiä. Yleiseen kertomusperinteeseen kuuluu idea maahisten epätavallisesta rikkaudesta. Suurta varallisuutta osoittaa mm. maahisten korea vaatetus sekä kotieläinten runsaus.

Johan Turi luonnehtii uldamaahisia kirjassaan Kertomus saamelaisista seuraavasti:

"Maahiset ovat ihmisiä, jotka asuvat maan alla tai padoissa. Ja he ovat sitä heimoa, jonka ensimmäiset vanhemmat ovat laittaneet maan alle. Maahiset ovat kovin kummallisia eläviä, joista ei osaa oikein sanoa, mitä he ovat, mistä ne ovat saaneet alkunsa, ovatko ihmisiä vai eivät; mutta ne ovat kuitenkin Aatamin lapsia. Ja heillä on poroja, ja heidän poronsa ovat paljon kauniimpia kuin saamelaisten porot. Maahisten porot ovat kirjavia, valkkoja, siurakoita, valkoturpaisia ja kaikenlaisia kirjavia. Ja joskus he näyttävät porojaan saamelaisille, sellaisille saamelaisille, joista pitävät. Ja he antavatkin niitä, jos ihmiset tekevät niin kuin pitää. Sitä pitää silloin kun maahisten porot, sitä pitää katsoa niin ettei kadota niitä silmistään ennen kuin pääsee heittämään niiden ylle ylitse terästä, leukun tai vaikkapa äimän. Ja jos on saanut heitetyksi, silloin saa kaiken sen, jonka yli on lennättänyt teräsesineensä. Ja se joka on saanut poroja maahiselta, sille kasvaa aina vain samanlaisia kirjavia poroja. Jos jollakulla on sellainen kirjava elo, saamelaisilla on tapana kutsua sitä maahisten eloksi.

Maahiset eivät kuitenkaan pidä kaikista ihmisistä, vain ainoastaan sellaisista, joilla on musta tukka ja jotka ovat rehellisiä sekä osaavat puhutella heitä niin että he tykästyvät. Jotkut maahiset ovat oikein seppiä joikaamaan. Saamelaiset kuulevat sitä usein, ja he ovat oppineetkin joikutaidon maahiselta. Maahisilla on yllään saamelaisvaatteet, he paimentavat poroja ja kiljuvat, koirat haukkuvat ja kellot kalkattavat, mutta ei näy mitään, ja jos silloin sanoo toiselle: ´Kuuntele mitä sieltä kuuluu`: ei kuulukaan mitään. Ja joskus saamelaiset kuulevat itkua, ja sekin semmoista, että jos äännähtääkin toiselle kuulevansa jotain, niin ei kuulu enää mitään. Mutta se merkitsee sitä, että nuo ihmiset joutuvat itkemään."

Maahisten valtakunnassa

Maahisten reviiri on saamelaisten uskomusmaailmassa alue, joka kokemusten ja unien kautta näytti olevan joka miehen ulottuvilla. Johan Turin kaltaiset uskomukset maahisten kauniista elosta ovat uskomusperinteessä sangen yleisiä. Ihmisen näköpiiristä äkillisesti katoava porotokka, jonka jälkiä ei etsinnästä huolimatta löydy, tulkitaan maahisten omistamaksi. Perinteen keskeisiin elementteihin kuuluvat niin ikään kuvaukset riiteistä, jotka suoritettuaan ihmisen uskotaan saavan haltuunsa maahisen omistaman eläimet, maahisten ”elon” tai jopa itse maahisen, joka saamelaispojan mielikuvissa näyttäytyi kauniimpana ja eroottisesti kiihdyttävämpänä kuin tämän maailman tyttäret. Yleisimmin tunnettuja keinoja on leukun, veitsen heitto maahisten porojen tai karjan ja maahistytön pään yli. Usko riitin tehoon näyttää olevan yhä elävää muistitiedosta päätellen; viime vuosien perinteenkerääjät ovat tallentaneet lukuisia memoraatteja saamelaisilta, jotka ovat kertoneet siitä joko omakohtaisesti tai kertoja lähipiiriin kuuluvien yksilöiden kokemuksena.

Myös uskomustarinat maahisten roolista lapsenvaihtajana tai –sieppaajana ovat yleissaamelaisia. Tarinat ovat jokseenkin stereotyyppisiä. Juoni sisältää ajatuksen, että maahinen voi vaihtaa lapsen vain, mikäli tämä on jätetty yksin tai häntä ei ole vielä kastettu tai suoritettu jotain muuta suojariittiä, esimerkiksi sijoitettu lapsen tyynyn alle raamattua tai vuoteen alle teräsesinettä; samoin jos lapsi osasi lukea ´Isä meidän´, ei maahinen enää voinut sitä viedä. Vaihdokas tunnistetaan ulkonäön rumuudesta tai siitä, että lapsi on muita hiljaisempi tai syrjäänvetäytyvämpi.

Usko maahisen lapsenvaihtajan rooliin esiintyy perinteessä mm. kölleinä, jolloin esim. tottelematonta lasta voidaan nimittää gufihtar-vaihdokkaaksi. Memoraatit ovat useimmiten lasten kokemia; maastossa yksin liikkunut lapsi kertoo maahisen vieneen hänet maan alle, mutta päästäneen lyhyen ajan kuluttua takaisin tämän puoleiseen. Tarinoiden ja memoraattien lisäksi vierailuista maahisten luona kerrotaan myös satuja. Nämä sadut ovat levinnältään kansainvälisiä. Saamelaisperinteessä niiden rekvisiittaa on vain harvoin sopeutettu saamelaisten omaan kulttuuriympäristöön.

Maahisperinteessä esiintyy myös ajatus uskomusolennon reviiristä, etuoikeutetusta alueesta, jolla maahiset ovat alttiita ihmisen aiheuttamille häiriöille. Maahinen ilmaisee juuri siellä ihmisen käytöksestä tyytymättömyytensä aiheuttamalla häiriöitä ihmisen toiminnoille. Keskeisempiä maahisen häirintätapoja on ihmisasutuksen pystyttäminen maahisen asumuksen päälle. Johan Turi kirjoittaa kertomuksessaan, miten maahisia asuu kaikenlaisessa maaperässä:

"… ja jos ihmiset sattuvat rakentamaan kodan heidän olinpaikkansa päälle, he häiriintyvät, sillä he nukkuvat päivällä ja valvovat yöllä. Ja he ovat siitä vihoissaan, tosin eivät kaikille, mutta pois he kyllä käskevät. Jos heitä tottelee, he eivät tee mitään, mutta jos ei tottele, he eivät anna rauhaa nukkua. He häiritsevät yöllä, mutta sillä tavoin ettei ihminen juuri tajua lainkaan, ei vaan saa rauhaa, ei vaan tule uni, vaikka ei juuri näykään mitään. Unessa he kuitenkin tulevat puhuttelemaan. Jotakuta he käskevät siivosti pois sellaista paikasta, joka on heidän asuinpaikkansa päällä. Ja kun siitä siirtää kotansa, on taas rauhallista. Mutta maahiset eivät ole hyväntahtoisia kaikille, toisille he eivät kerro lainkaan haluavansa heitä pois, vain ainoastaan kiusaavat ja surmaavat kotieläimiä ja lopulta he alkavat tappaa ihmisiäkin, elleivät nämä ymmärrä lähteä pois, varsinkin jos he kiroilevat kovasti."

Käsitys kahden todellisuuspiirin kohtaamisesta ihmisten asumusten ollessa maahisten yllä on vielä viime vuosina saattanut johtaa rakennusten siirtämistoimenpiteisiin. Ihmisen väistyminen maahisen tieltä ilmaisee edellä paikanhaltijaperinteen yhteydessä esitettyä ideaa, että haltija on isäntä, ihminen vain vierailija.

Lähes koko saamelaisalueella tunnetaan tarinoita maahisen ja lapinmiehen rakkaudesta. Tavallisimmin tarinat ja uskomukset keskittyvät saamelaismiehen ja gufihtar-neidon avioliittoon. Perinne sisältää myös uskomuksia ja riittikuvauksia, kuinka naitu maahisen tytär voidaan muuttaa ihmiseksi. Useimmiten metamorfoosin uskotaan tapahtuvan suorittamalla maahiselle kaste tai heittämällä leuku maahisneidon yli. Usko haltijan ja ihmisen avioliittoon on paikoitellen niin elävää, että kertomusperinteestä voi tavata totena pidettyjä uskomustarinoita, joiden päähenkilöistä, lähimenneisyydessä eläneistä tai vielä elossa olevista henkilöistä joku mainitaan gufihtareksi tai hänen tyttärekseen. Yksi jokseenkin yleinen motiivi näissä tarinoissa liittyy perinnönjakoon. Kun maahisten poroeloa ja omaisuutta voi uskomusten mukaan siirtyä ihmisille, tunnetun saamelaisvaimon maahissyntyperä saattaa selittää perheen varallisuutta; äkkirikastuminen tapahtui tämän naimakaupan jälkeen. Osa tarinoista on imenyt itseensä totemistisia aineksia: naapurifolkloressa eräiden saamelaissukujen kerrotaan polveutuvan maahisista. Seikkailut gufihtar-neidon kanssa ovat kiehtovia, mutta samalla vaarallisia; maahisen tytär on perinteen mukaan eroottisesti vahva mutta petollinen.

Kirjoittanut:
Jooa Ikonen

Lähde: Juha Pentikäinen: Saamelaiset - Pohjoisen kansan mytologia

Artikkeli on julkaistu Lehto - Suomen Luonnonuskontojen yhdistys ry:n Seita-lehden numerossa 2/2009

<< Uskontoja ja filosofiaa
<< Artikkelivalikko