Lehto ry - Tervetuloa

Suomenusko

Suomen muinaisusko, kansanusko, suomalainen perinne… Suomalaisella, karjalaisella ja suomalais-ugrilaisella uskontoperinteellä on monta nimitystä.

Suomenuskoisuudessa on useita eri aikakausilta peräisin olevia kerrostumia. Vanhin uskomusperinne juontaa juurensa esikristilliseltä ajalta. Sen lisäksi vaikutteita on virrannut saamelaisesta, skandinaavisesta sekä slaavilaisesta kulttuuripiiristä sekä idän ortodoksisuudesta että lännen katolisesta uskosta. Nykyajan uuspakana voi ammentaa uskonsa eklektisesti eri aikakausien perinteistä yhdistellen tai pyrkiä rekonstruoimaan vanhaa uskontoa mahdollisimman tarkasti.

”Suomenuskoisten henkinen koti on meidän muinaissuomalaisten esivanhempiemme lauluissa, tavoissa ja uskomuksissa. Perinnettä ei voi kahlita, vaan se elää ja synnyttää uusien sukupolvien mukana uusia versoja. Nykyisin suomenuskoiset kehittävätkin omaa uskoaan parhaimmaksi kokemaansa suuntaan, mutta tiedostaen juurensa ja samaistuen esivanhempiensa tapoihin ja kansarunoina taltioituihin uskomuksiin.

Suomenusko on enemmän kuin uskonto. Esivanhempiemme kotiseutu, elämäntapa, kieli ja usko ovat muodostaneet erottamattoman, mutta aina muutoksessa olevan kokonaisuuden. Kokonaisuutta voisi kutsua muinaissuomalaiseksi sielunmaisemaksi. Suomenuskoa ei voi uskontona repiä irti tuosta ainutlaatuisesta sielunmaisemasta; esivanhempien eletyistä elämistä ja pyhistä paikoista.” – Taivaannaula ry.

Suomenuskolle tyypillistä on syklinen aikakäsitys sekä usko siihen, että niin elottomilla kuin elollisilla esineillä on sielu. Suomalaisessa sielunmaisemassa kantavia asioita ovat olleet usko sanojen voimaan, haltijoihin ja etiäisiin. Kansanrunoudella on maassamme vankka perinne. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkisto on maailman laajin. Sanan voima on välittynyt kautta aikain kalevalamittaisen loitsuston kautta. Se oli ja on yhä suomalaiselle pakanalle tärkeä osa uskonnollis-maagista maailmankuvaa.

Suomalaisessa kansanperinteessä on huomattavissa jako itäisen ja läntisen Suomen välillä. Kahden laajan kulttuurin puristuksissa maan molemmille laidoille on kehittynyt omaleimaisia tapoja.

Shamanistinen pyyntikulttuuri

Shamanistisen pyyntikulttuurin maailmankuvan keskiössä oli luonto. Ihminen eli luonnosta ja riistasta ja oli riippuvainen luonnon antimista. Shamaani oli yhteisön kokoava voima ja hengellinen johtaja. Hän toimi välittäjänä maailmojen välillä, selitti kosmoksen toimintaa ja ylläpiti sen järjestystä niin, että yhteiselo luonnonvoimien ja henkimaailman kanssa sujui sopuisasti.

Uskonnolliset rituaalit liittyivät henkimaailmaan sekä käytännön elämän turvaamiseen. Seita-kivillä käytiin uhraamassa, toteutettiin saalisriittejä ja -juhlia. Uskottiin vahvasti siihen, että luonnolla ja eläimillä oli suojelevat haltijansa. Eläinten haltijoista voimakkaimpina pidettiin karhua ja hirveä. Nämä eläimet tunnettiin myös väkevinä toteemieläiminä. Tämä tarkoitti sitä, että tietyn eläinlajin ajateltiin olevan suvun tai heimon kantaisä ja suojelija. Eläintä kunnioitettiin suuresti, sen ympärille kasvoi myyttisten kertomusten verkko ja sen kunniaksi järjestettiin juhlia. Karhunkaadon kunniaksi järjestettiin karhunpeijaiset.

Pyyntikulttuurin ajalle sijoittuvat ensimmäiset alkumyytit. Kertomukset runoilevat esimerkiksi miten maailma syntyi sotkan munasta ja miten tuli sai alkunsa. Maailman ajateltiin olevan laakea alue, jonka yläpuolelle kaareutui kupumainen taivaankansi. Yöllistä tähtien koristamaa taivasta kutsuttiin kirjokanneksi. Maailmankuva hahmottui voimakkaasti luonnon ja sen ilmiöiden ympärille. Shamanistinen maailma rakentui kolmesta eri tasosta: ylisestä (henget, jumaluudet), keskisestä (elävien maailma) ja alisesta (maahisten ja kuolleiden maailma).

Lue lisää shamanismista

Erä- ja kaskikulttuurin myötä kohti tietäjälaitosta

Vasara-kirveskulttuuri toi Suomen kamaralle maanviljelyn, joka muutti ratkaisevasti ihmisten maailmankuvaa. Vaikka edelleen tehtiin metsästysretkiä, niin tuli kaskiviljelystä, kalastuksesta ja ansastuksesta yhä olennaisempi osa elämää. Shamaanien tilalle alkoi tulla tietäjiä, jotka taisivat sekä suojelemisen että vahingoittamisen. Tietäjät säätivät loitsuillaan säätä ja satoa, paransivat sairaita ja kostivat tarpeen vaatiessa, jos joku oli tehnyt yhteisölle vahinkoa. Näiltä ajoilta juontuvatkin tietäjien väliset mittelöt, kuten Kalevalasta tuttu Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulanta. Aikakaudelle sijoittuu varhaista epiikkaa, kuten Kalevalasta tutut Tuonelanmatka, Iso Tammi ja Sampo-kertomus.

Kaskikulttuurin vanavedessä suku ja perhe tulivat suomalaiselle yhä tärkeämmiksi. Suomalaisen kansanuskon keskiöön nousi vainajakultti hiisimetsineen ja uhripuineen sekä erilaiset viljely- ja hedelmällisyysriitit. Peltoviljelyn yleistyessä peltojen laitamille ilmestyi uhrikiviä, kuppikiviä ja muita pyhiä paikkoja, jolle kansa jätti uhrinsa taatakseen sadon. Kekri oli tärkeä juhlapäivä, jota vietettiin sadonkorjuun päätteeksi vanhan vuoden loppumisen merkkinä. Kekrinä teurastettiin karja talven varalle ja juhlittiin uuden vuoden alkamista. Keväällä juhlistettiin kylvöä. Itä-Suomessa juotiin ukonvakkoja ja Länsi-Suomessa vietettiin helavalkeita. Kansanrunouteen on näiltä ajoilta kummunnut esimerkiksi oluen ja ohran syntyyn liittyviä säkeitä.

Haltijoilla oli edelleen suuri merkitys. Talon- ja pitäjänhaltijat pidettiin tyytyväisinä uhrimenoilla. Kiukustunut haltija saattoi tehdä monenlaista kiusaa esimerkiksi rajakiviä siirtelemällä. Haltijoita löytyi sekä mies- että naispuolisina. Vanhoissa kertomuksissa haltijoita on kohdattu navetassa, riihessä ja saunassa. Joidenkin arvelujen mukaan haltijat ovat olleet esi-isien henkiä. Ihmisillä uskottiin olevan myös oma suojelushaltija. Kaskiviljelyn kaudella luonnonhaltijoiden asema säilyi tärkeänä. Luonnonhaltijat ja ihmisen kulttuurin liittyvät haltijat heijastelivat jakoa tuttuun ja vieraaseen, pyhän ja arkisen välillä.

Haltijat ja erilaiset henkiolentojen ryhmitettiin erilaisiin ryhmittymiin eli väkiin. Väkien luokitukset syntyivät esimerkiksi olentojen elinpiirin tai niiden edustaman elementin mukaan: veden väki, vuoren väki, maan väki, tulen väki, naisen väki, karhun väki... Kultakin väeltä saattoi saada erityyppisiä sairauksia, joten välit henkiolentoihin kannatti pitää kunnossa. Väessä uskottiin olevan maagista voimaa.

Keskiajasta nykyaikaan

Keskiajan myötä pyhimyskultti työntyi kansanuskon lomaan. Kristillispohjaiset loitsut sekoittuivat vanhempaan kansanperinteeseen ja myös loivat uudenlaisia tapoja jäsentää maailmankuvaa. Kiesus ja Neitsyt Maria Emonen paransivat sairaita ja auttoivat hädässä. Mutta eipä kuollut vanha muinaisusko vaikka moni käännyttäjä kävi kansaa kastamassa. Kalevalan viimeisillä lehdillä Vaka Vanha Väinämoinen jätti kanteleensa perinnöksi kansalle ja lähti veneellä merten tuolle puolen – mutta lupasi palata.

Niin ovat säilyneet kalevalaiset tuutulaulut, vanhat kansanperinteet parannusloitsut ja syntylaulut. Kalevalaa luetaan kouluissa, muinaispuvuissa astellaan juhliin ja voimasanoissa vannotaan yhä vanhojen jumalten nimeen. Nykyajan uuspakana ammentaa rikkaasta kansanperinteestämme mitä moninaisin tavoin. Uskoa myös päivitetään nykypäivän maailmankuvaan sopivaksi. Aikaisemmin luonnonkiertoon liittynyt juhla saattaa nykyisin sisältää ihmisen henkiseen kasvuun liittyviä teemoja. Kuppikiville voidaan uhrata koulumenestyksestä kiittäen tai uuden työpaikan kunniaksi. Haltijoita ja tonttuja moni kertoo nähneensä niin kerrostaloissa kuin hiihtokeskusten taukotuvissa.

Suomenuskoon on liitetty kautta aikain runsaasti jumaluuksia. Muutamana esimerkkinä mainittakoon: ylijumalaksi kohonnut Ukko, Säitä hallinnut Ilmarinen, Väinämöinen, Veden kuningas Vellamo/Veden emäntä, Metsän kuningas Tapio/Tapiotar, eläinlajien kantaäidit emot eli emuut.

Suomenuskoinen yhdyskunta Karhun kansa sai rekisteröityneen uskonnollisen yhdyskunnan aseman 17.12.2013.

Aiheeseen liittyen

Mannun eukko ja luonnottaret
Muinaissuomalainen sielukäsitys
Uhrikivi omalla pihalla
Talvennapa
Suviyöt kutsuvat ulos

Linkkejä

Taivaannaula

Kirja-arvosteluja ja esittelyjä

Yläkuu ja alakuu - ajoituksen taito suomalaisessa kansanperinteessä

Juhlapäiviä

Toukokuu: Ukonvakat ja helavalkeat
Kesäkuu: Mittumaari
Heinäkuu: Keskikesä 14.7. (myös juhannusta on kutsuttu keskikesäksi)
Syys-marraskuu: (nykyisin 31.10. tai 1.11.) Kekri
Joulukuu: Joulu tai Talvipäivänseisaus
Tammiku