Wiccana yhteiskunnassa

Useimmille ensikosketus wiccaan tulee lehtiartikkelien tai tv:n asiaohjelmien kautta. Onpa niitäkin, jotka saavat ensimmäiset, joskin virheelliset tietonsa wiccalaisuudesta Siskoni on noita-tv-sarjan, Noitapiiri-elokuvan tai vaikkapa Buffy, vampyyrintappaja-sarjan kautta. Usein ensivaikutelmaksi jää käsitys joko mystisestä kultista tai viattomista puunhalaajahörhöistä. Kumpikin, valitettavasti, on virheellinen.

Jos artikkelin lukija tai ohjelman katsoja sattuu kiinnostumaan aiheesta enemmänkin, tietoa on kyllä tarjolla roppakaupalla. On Riku Rinne ja Keijo Ahorinta, joista jälkimmäisen mukaan wicca on saatananpalvontaryhmän naispuolinen jäsen, joka kantaa spermaa purkissa mukanaan (sic!). Sitä paitsi jokin aika sitten on käännetty suomeksi pari wiccojen kirjoittamaa kirjaa wiccasta. Nämä tosin tuntuvat olevan lähinnä ala-asteikäisille suunnattuja. Cunninghamin ”Wicca: opas wiccan harjoittajalle” kertoo, että siitä tietää olevansa wicca, kun näkee linnut ja pilvet. Tiedon löytyminen on helppoa, oikeellisen tiedon vaikeaa. Yleisiä virheluuloja ovat muun muassa, että kaikki wiccat ovat naisia (väärin), miestenvihaajalesboja, teini-ikäisiä kapinoimassa vanhempiaan vastaan, kasvissyöjiä, punatukkaisia, hippejä, gootteja tai new agereita.

Wiccaan tutustumista onneksi helpottaa, kun etsijä löytää jonkin Suomessa toimivista uuspakanallisista järjestöistä. Kun sitten onnekas etsijä löytää järjestön, jonka sihteeri avuliaasti neuvoo hänelle mistä kirjoista aloittaa ja keiltä kysellä lisää, liittyy sähköpostilistoille ja aloittaa wiccaan perehtymisen, ei elämä muutu alkuunkaan helpommaksi. Järjestöt kutsuvat kahvilatapaamisiin, joissa kukaan ei juttele hiljaiselle ja tuntemattomalle. Teräväkielisimmät saattavat syyttää tietämätöntä pehmopupuksi (eli sinisilmäiseksi ”kosmisen rakkausenergian” levittäjäksi), jästiksi (eli ulkopuoliseksi), wannabeksi tai jopa helluntaiseurakuntalaisten vakoojaksi.

Kaiken lisäksi tapaamiset ovat täynnä epäilyttävän näköisiä hiippareita: punkkareita, feministejä, kaljupäisiä naisia ja mikä pahinta - punatukkaisia kasvissyöjähippejä ja gootteja! Vähemmästäkin säikähtää. Epäilyttävintä on se, että sitä saattaa nähdä kaljupäisen parikymppisen punkkarinaisen puhumassa nelikymppiselle harmaahiuksiselle, joka näyttää siltä kuin pitäisi yllään koko Intian Basaarin vaatemallistoa samanaikaisesti. Siinä täytyy olla jotain hämäräperäistä! Ja entäs ne sähköpostilistat sitten. Niitä lukiessa jästeinkin huomaa joutuneensa keskelle noitasotaa, mikä syntyy, kun voimakkaat mielipiteet siitä, mikä on wiccaa ja mikä ei, purkautuvat ilmoille.

Mitä, eikö minulle tarjotakaan turvallista dogmaa, ajattelee järkyttynyt etsijä ja on itkuun pillahtamaisillaan, kun huomaa, että wiccaa ei olekaan vain yhtä sorttia, vaan eri traditioita (wiccalaisen uskonnon eri suuntauksia) on enemmän kuin sormin jaksaa laskea. Jos etsijä kestää tämän höykytyksen ja päättää kahlata eteenpäin, hän huomaa pian että ihmiset alkavat tapaamisissa moikkaamaan hänelle. He muistavat hänen nimensä ja kysyvät hänen mielipiteitään. Ja lopulta etuoikeutetuksi itsensä tunteva etsijämme saa kutsun coveniin eli noitapiiriin.

Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä tämä coven on jonkin tradition edustaja. Silloin etsijämme sysätään pahaa-aavistamattomana kahden suuren valinnan eteen: ensinnäkin, harjoittaako hän uskontoaan yksin vai ryhmässä, ja siksi toisekseen, minkä tradition hän valitsee. Kun etsijämme on sitten määritellyt ja luokitellut itseään kylliksi ja on varma itsestään ja uskonnostaan, toisin sanoen - kun hän viimein on päässyt sisälle ja ripustanut hyvin ansaitun pentagrammikorun kaulaansa (pentagrammi eli viisikanta on keskeinen symboli wiccan harjoittajille), astuu hän seuraavan koitoksen eteen: kuinka sisään päästyä mennään ulos?

Kuinka wiccana suhtaudutaan jämäkän evankelisluterilaiseen kotiympäristöön ja kuinka tuo ympäristö suhtautuu wiccaan? Ensimmäinen ongelmista on luutakomerosta ulos astuminen. Kenelle kertoa omasta uskonnosta, kenelle ei - ja miten se tulee tehdä? Varmasti jokainen wicca mokaa ainakin kerran tokaisemalla vanhoilliselle sukulaiselleen, että ”Minä olen noita ja huomenna menen pitämään täydenkuun rituaalia noitapiirini kanssa!” Vahingosta viisastunut muotoilee lauseensa jatkossa huolellisemmin: ”Edustan erästä uuspakanallista luonnonuskontoa ja huomenna juhlistamme ystävieni kanssa kuuta.” Tai entäs se klassinen virhe, että työkaverin kysyessä, mitä pentagrammi kaulassa merkitsee, alkaa selittämään wiccan syntyhistoriaa ja noitailun syvimpiä saloja, vaikka pelkkä ”se on symboli” riittäisi. Salailu tuntuu pahalta, paheksuvat katseet pahemmalta.

Toinen ongelma tulee käännyttäjien kanssa. Mummokin toivoisi niin kovasti, että wicca olisi vain jonkinlainen kasvuvaihe, josta palattaisiin takaisin tuttuun ja turvalliseen kristinuskoon. Surullinen tosiseikka vain on, että moni wicca tuntee kristinuskon dogmatiikkaa ja Raamattua enemmän kuin moni kristitty. Ja ne kissanristiäiset. Etsijän äiti parahtaa, kun oma lapsi tahtoo erota kirkosta eikä niinollen saa kelvollisia häitä lainkaan, hautajaisista puhumattakaan. Tuhkatako se sitten muka pitäisi? Entä osallistuako siskon kirkkohäihin? Laulaako mukana suvivirressä? Jotkut, kovasti paheksutut kummajaiswiccat tahtovat itse kirkkohäät. Johan nyt on markkinat!

Ja kun itse tahtoo pitää häänsä tai lapsensa nimeämisjuhlan tutun kristillisen tavan sijaan wiccalaisin menoin, ketä sinne uskaltaa kutsua? Lestadiolaistäti loukkaantuu jos jää ilman kutsua, mutta paikalla olo saisi hänet mahdollisesti loukkaantumaan vielä enemmän. Pahimmassa tapauksessa helluntailaisserkku pilaa seremonian alkamalla puhua kielillä kesken riitin. Jästiparat saavat slaagin - vai saavatko? Moni wiccapari on päätynyt siihen ratkaisuun, että piilottavat huolella wiccalaisen symboliikan hääseremoniassaan. Kukkahattutäditkin ovat ylistäneet jälkeenpäin, että härreguud miten kaunista ja romanttista.

Rituaalit ovat muutenkin ongelmallisia. Jos muut saman talouden asukit eivät ole wiccoja, milloin niitä rituaaleja pääsee harjoittamaan? Meditointikin häiriintyy ikävästi kun jästi-isi paukkaa sisään huoneeseen kysymään, mihin hänen harmaat bokserinsa ovat kadonneet. Useimmat wiccat tahtovat alttarin kotiinsa, mutta ei-wiccalainen aviomies - oli kuinka suvaitsevainen tahansa - ei välttämättä arvosta valtavaa pentagrammia keskellä olohuonetta, viemässä parhaan paikan televisiolta. Ja jos pyhän paikkansa rakentaa metsään, ei silloinkaan aina ole turvassa. Eräs kivikehä eräässä helsinkiläisessä metsässä on monesti joutunut kristillisten ennakkoluulojen uhriksi. Uskovaiset ovat spreijanneet tekstin ”Jeesus rakastaa sinua” keskelle kaunista kehää.

Kun tästä elämänkokeesta on päästy läpi, järjestöt hyökkäävät taas. Ne koettavat värvätä etsijäämme erilaisiin tehtäviin. Kirjoittaisitko jäsenlehteen? Järjestäisitkö tapaamisia? Alkaisitko sihteeriksi? Jakaisitko lentolehtisiä? Seurasta soitettiin, menetkö haastateltavaksi? Opettaisitko näitä tietämättömiä? Etsijäämme haastatellaan juorulehteen, jonka lukija saa mielikuvan viattomien puunhalaajahörhöjen mystisestä kultista - ja kiinnostuneena lähtee etsimään lisää tietoa. Ympyrä sulkeutuu…


Leimu



Artikkeli on julkaistu Lehto - Suomen Luonnonuskontojen yhdistys ry:n Seita-lehden numerossa 2/2003